Demokraattisessa yhteiskunnassa yksilölle kaikki on mahdollista. Ja paskat. Kuka on se paskiainen, joka istutti ajatuksen siitä päähäni. Näen ympärilläni pelkkää hyvinvointia, menestystä ja onnea, mutta oma maailmani on synkempi kuin Mordorin vihon viimeinen lammikko. Tunnen kateutta kaikkea ja kaikkia kohtaan tietäen, että moni kenellä on sairas lapsi tai pettänyt terveys vaihtaisi paikkaa kanssani koska tahansa. Itselläni on ollut, ja on asiat aivan tarpeeksi hyvin onnellista elämää varten. Kaikki sen myös minulle kertovat ja järjellä sitä itselleni yritän tolkuttaa. Minkä ihmeen takia voin sitten näin huonosti?

Koska en voi olla tyytyväinen. En ole tyytyväinen itseeni, en ollut tyytyväinen perheeseeni, enkä liioin ole tyytyväinen työhöni. Tällä maailmalla piti olla minulle käsittämättömän paljon annettavaa. En tiedä mitä, mutta jotain sen piti olla. Ehkä tämä yhteiskunta antoi mahdollisuuden ja minun piti vain käyttää se. Yritinkin, mutta en ole ollut tyytyväinen. Hankin akateemisen kolutuksen, kauniin vaimon ja ihanat lapset vain todetakseni, että tässä ei voi olla kaikki. Tunsin kaiken riittämättömyyden, ennen kaikkea itseni, ja halusin olla onnellinen, mutta en siihen pystynyt. Nyt makaan yksin sängyllä ja olen neuvoton. Kamppailen kaikkien perkeleen demonieni kanssa ja yritän jaksaa huomiseen. Miksi minä en tyydy.

Aloitanko kaiken alusta, rakennan sen uudestaan mitä minulla jo oli todetakseni uudestaan, että ei riitä. Ei riitä.